Olen aina inhonnut perfektionismia. Toisissa ihmisissä, siis. En ole kyllä oikeastaan koskaan ajatellutkaan itseäni perfektionistina, vaan tosi rentona ja tavallisena tyyppinä. Mutta ehkäpä minä olen perfektionisti.

Esimerkiksi silloin kun rakastun, tai ihastun, ihan miten vaan, muutun yleensä täydellisyyden tavoittelijaksi. En ihan aina, mutta vähintäänkin joka toinen kerta ^¨^. Ja se johtuu yleensä siitä, että yllätys yllätys, ihastuksen kohde vaikuttaa täydelliseltä, tai ainakin melkein. Ja eihän se tietenkään minua huolisi, jos minä en olisi yhtä täydellinen.

 En kuitenkaan, vielä ainakaan, ole (onneksi) juuttunut täydellisesti täydellisyydentavoitteluun, vaan ihastukset kuihtuvat ennen kuin minusta tulee täydellinen. Kummallista:>